Tukikeskus hilma

Vapaaehtoisena Vietnamissa - Itkun ja naurun täyteiset viikot vammaisten lasten orpokodissa ja köyhien lasten koulussa


Saavuin Ho Chi Minh Cityyn keskellä yötä. Kaupunki otti minut vastaan autiona ja hiljaisena, mutta aamun valjetessa miljoonat skootterit täyttivät kadut pauhullaan, katumyyjät mitä erikoisimmilla tuotteillaan ja lapset, koirat ja rotat vilinällään.

Olin tullut kaupunkiin työskennelläkseni muutaman viikon ajan paikallisessa orpokodissa. Kun löysin itseni ensimmäisenä työpäivänä kaupungin laidalla olevan Buddhalaisen temppelialueen portilta, olin mykistynyt. Temppeli kohosi korkeuksiin upeine kultaisine ja värikkäine patsaineen ja satoja vuosia vanhoine puineen. Astuttuani temppelin portista peremmälle saavuin suureen kolmikerroksiseen pagodaan, jossa saisin työkseni opettaa englantia köyhien perheiden lapsille ja hoitaa vammaisia, temppelin portaille hylättyjä, lapsia.

Sisällä pagodassa koin sellaista hämmennystä, jota en ole milloinkaan ennen kohdannut. Suuren tilan valtasi lasten itku, nauru ja hyräily. Pagodassa haisi sekoitus hikeä, ruokaa ja viikon roskiksessa lojuneita vaippoja.


Vammaisten lasten ainoa turvapaikka

Ho Chi Minh City on köyhä kaupunki, eikä sen asukkailla ole juuri minkäänlaista sosiaaliturvaa. Vammaisen ihmisen on lähes mahdotonta selviytyä ilman apua. Tällaisessa kaupungissa lapset ovat edelleen ennen kaikkea vanhempiensa vanhuudenturva. Vammainen lapsi harvoin kykenee tällaisen vastuun kantajaksi, eikä etenkään köyhillä perheillä ole varaa huolehtia vammaisista lapsistaan. Täten useat vanhemmat hylkäävät nämä ”hyödyttömät pienet ihmisenalut” temppeleiden luo toivoen jonkun ottavan jälkikasvunsa hellään huomaansa.

Pagoda, jossa työskentelin, on turvapaikka nimenomaan näille lapsille. Pagodassa asuu vajaa 200 orpoa lasta ja nuorta. He ovat lähes kaikki kehitysvammaisia. Pagodan yläkerrassa on neljä pientä pulpettien ja liitutaulun täyttämää luokkahuonetta. Muuta varustusta luokissa ei ole. Näihin luokkiin kokoontuvat aamuisin muutamat kymmenet lapset, joilla ei ole varaa mennä tavanomaiseen kouluun.

Ulkonäöltään pagoda muistuttaa Turun vanhan Kakolan vankilan sisätiloja. Vaaleanvihreät ja haaleat kiviseinät ja lattiat ovat viileät. Pitkän käytävän varrella on muutama kymmenen rautasänkyjen täyttämää huonetta. Muutaman askeleen lattialla käveltyäni huomaan jalkapohjieni pinttyneen pikimustiksi.


Julman sodankäynnin seuraukset

Ho Chi Minh City tunnettiin aiemmin nimellä Saigon. 1960- luvulta 70-luvun alkuun toimi kaupunki yhtenä Vietnamin sodan surullisista näyttämöistä. Sodan aikana Yhdysvallat teki jotakin ennen kuulumatonta, ja pudotti kaupunkia ympäröiviin metsiin myrkkyjä, joista tunnetuin on varmastikin agent orange. Tämä myrkky vaikuttaa hermoston toimintaan ja säilyy elimistössä vuosikymmenten ajan jättäen jälkensä myös jälkikasvulle.

On mahdotonta sanoa, kuinka moni pagodan lapsista kärsii kyseisen myrkyn seurauksista, mutta hyvin todennäköisesti suuri osa. Toinen yleinen vammaisuutta aiheuttava syy kaupungissa on äitien raskaudenkeskeytyksen yritykseen käyttämät lääkkeet. Lääkkeet ovat usein vaarallisia ja kyseenalaisia, eikä keskeytys useinkaan onnistu, vaan vammauttaa lapsen.

Iltapäivisin tehtävänäni oli hoitaa toimintakykyisimpiä kehitysvammaisia, jotka oli tapana tuoda päiväksi aktiviteettihuoneeseen. Huoneen nimitys on sikäli kyseenalainen, että ainoat varsinaiset aktiviteetit huoneessa olivat ruosteinen keinu ja hyllyllinen likaisia ja loppuun kulutettuja värityskirjoja, muutama pehmonalle ja kymmenkunta legopalikkaa. Päivän ajaksi lapset, myös useat hieman kävelemään kykenevät, kiinnitettiin istumaan pyörä- ja seisomatuoleihin huoneen laidoille.


Jaetut sängyt ja kovat otteet

Yksi pagodan asukkaista on noin 10-vuotias tyttö, jonka pää on ajeltu siiliksi. Hän kykenee kävelemään, ja kommunikoi muutamalla äänteellä. Aina vapaaehtoisia nähdessään tyttö tuli ottamaan kädestä ja vaati päästä ulos kävelylle. Ulkona temppelialueella kävellessään tyttö johdatti vapaaehtoistyöntekijää määrätietoisesti nunnan tai munkin luo, joiden tiesi antavan usein herkkuja. Eräänä päivänä silmäni täyttyivät kyyneleistä, kun tytön päälle oli puettu ”I love New York” -paita. Mikäli tämän tytön vammaisuuden syynä ovat USA:n sodan aikaiset julmuudet, oli vaatetus vähintäänkin kyseenalainen.

Yksi pagodan huoneista on täynnä vesipäisiä lapsia. He makaavat joka päivä omilla pienillä sängyillään ja ne, jotka kykenevät makaamaan hetken sylissä, pääsevät syliin syöttämisen ajaksi. Eräänä päivänä pagodassa vieraili paikallinen lääkäri, joka oli kutsuttu arvioimaan, voitaisiinko jonkun vesipäisen lapsen oloa helpottaa leikkauksella. Mahdollisen leikkauksen rahoitusta ei vielä tuolloin ainakaan ollut.

Muutamaa huonetta asuttaa joukko nuoreen aikuisikään ehtineitä kehitysvammaisia ihmisiä. Heidän en nähnyt poistuvan huoneistaan työpäivieni aikana. Sänkyjä ei riittänyt kaikille, ja joissakin sängyissä nukkui kaksi tai kolmekin ihmistä. Työntekijät kertoivat, että sängyistä poistetaan patjat päivän ajaksi, mutta yöksi ne taas laitetaan takaisin paikoilleen. Minua tämä hämmensi, sillä en nähnyt missään patjakasoja.

Vietnamilainen tyyli kohdella lapsia on varsin kovakourainen. Poskelle läpsäisy tai tiukka ote kädestä on tavanomaista. Pagodassa erityisesti syöttötilanteiden näkeminen oli minulle vaikeaa. Itse halusin olla mahdollisimman hellä ja rauhallinen, mutta kiireen keskellä paikalliset hoitajat hoitivat syöttämisen liukuhihnatyönä ja välillä niin kovaotteisesti, etteivät lapset kyenneet nielemään suuhunsa saanutta ruokaa. Pagodan ruoka oli viikon jokaisena päivänä riisiä ja keittoa. Vaikka meneillään oli talvikausi, oli kaupungin ilma tukalan kuuma. Lasten päivittäinen juominen tapahtui vain ruokailujen yhteydessä.


Pedagogiset kyvyt koetuksella

Pagodan arki toistui päivästä toiseen samanlaisena. Suuri osa lasten päivästä kului päivälevon ja perushoidon merkeissä. Hyväkuntoisimmat viettivät aktiviteettihuoneessa iltapäivän tunnit kuljeskellen tai vain katsellen muiden touhuja. Vapaaehtoiset veivät lapsia ulos pagodan pihamaalle. Kengät olivat usein kadonneet eteisen hyllystä. Silloin paljaat jalat saivat kelvata. Käyskentely pagodan pölyisellä pihamaalla tuntuikin olevan lasten päivän kohokohta.

Aamupäivisin opetin yläkerran luokkahuoneissa englantia lapsille, joilla ei ollut varaa mennä tavanomaiseen kouluun. Luokkaan asteli yleensä parisen kymmentä lasta ja nuorta. Osa heistä oli vammaisia. Tunnit olivat hikisiä ja laittoivat pedagogiset kykyni todelliseen testiin. Mistä loihtia opetusmateriaalit? Kuinka motivoida lapsia, jotka eivät ole koskaan kyseistä sanaa kuulleetkaan? Kuinka pitää hereillä oppilaita, jotka tunnin päätyttyä tekevät pitkän työpäivän kadulla? Palkitsevia olivat hetket, jolloin huomasin lasten katseissa aitoa kiinnostusta ja kuulin heidän toistelevan opeteltuja sanoja yhä uudestaan ja uudestaan.

Pagodan lapset elävät hyvin erilaista lapsuutta, kuin mihin hyvinvointivaltion kasvattina olen itse tottunut. Usein huomasin luokassa opettaessani, kuinka vielä nuoruusikään ehtineilläkään lapsilla ei ollut minkäänlaisia itsehillinnän keinoja. Monen lapsen mielen täyttivät kadun säännöt, lyö tai tulet lyödyksi. Lasten oli vaikea luottaa kehenkään ja lähes mahdotonta ottaa vastaan hellyyttä tai positiivista palautetta. Jo muutaman vuoden ikäiset lapset osasivat kulkea temppelialueella itsekseen ja löysivät tiensä pöydän ääreen lounasaikaan. Nämä lapset olivat oppineet selviytymään.


Iloa kurjuuden keskellä

Kaiken järkytyksen keskellä näin pagodan olevan myös täynnä rakkautta. Osa hoitajista hymyili lähes tauotta ja pyrki parhaansa mukaan täyttämään lasten tarpeet. Useana päivänä pagodassa työskenteli vapaaehtoisia eri organisaatioiden lähettäminä.

Viedessäni lapsia ulos näin aina välillä heidän kasvoillaan sellaista onnea, jota on vaikeaa Suomesta löytää. Eräs poika, jonka kannoin päivittäin hetkiseksi pihalle, sai muodostettua muuten ilmeettömille kasvoilleen hymyn silittäessäni hänen langanlaihaa reittään. Kun eräänä päivänä paikalliset lukiolaiset tulivat järjestämään pagodan asukkaille musiikkijuhlan ja toivat mukanaan valtavat määrät herkkuja, oli monen lapsen ilo ylimmillään. Monet paikalliset, joiden kanssa keskustelin pagodassa, totesivatkin sen olevan lapsille kuin paratiisi. Koska mikä muuten olisi näiden lasten kohtalona?


Kasvattava kokemus

Työ vapaaehtoisena sai minut pohtimaan omaa kasvatustieteilijyyttäni ja kasvatuksen ja opetuksen voimaa aivan uudella tavalla. Vaikka viikot pagodassa olivat raskaita niin henkisesti kuin fyysisestikin, en milloinkaan vaihtaisi tätä upeaa kokemusta pois. Kannustankin kaikkia uskaltautumaan rikkomaan omia rajojaan ja kurkistamaan ennakkoluulojensa taa. Ho Chi Minhin lapset opettivat minulle jotakin, mitä luentosalin seinien sisällä en milloinkaan olisi voinut oppia.


Elli Heino
on erityispedagogiikan opiskelija

Kommentoi kirjoitusta / Leave a comment


VAMMAISTEN MAAHANMUUTTAJIEN TUKIKESKUS HILMA
PL 30, 00030 IIRIS
Gsm: 050 300 2501 | email: info[]tukikeskushilma.fi

Päivitetty: 16.4.2015 Webmaster