Taiwanin vammaiset – missä te olette?
Sain tänä syksynä loistavan mahdollisuuden lähteä muutamaksi kuukaudeksi Taiwaniin opiskelemaan ihmisoikeustematiikkaa. Seikkailunhaluisena ihmisenä tartuin tietysti oitis tilaisuuteen. Minua vastassa oli Taipei − tuo lähes kolmen miljoonan asukkaan suurkaupunki. Se on mielenkiintoinen sekoitus perinteitä ja nykyaikaa, jossa kiinalainen kulttuuri kulkee käsi kädessä länsimaalaisen elämäntavan kanssa. Kaupunki kietoi minut hellään syleilyynsä ja kehotti kurkistamaan jokaiseen kadunkulmaan. Erityispedagogin taustani ohjasi minut luonnollisesti, joskin huomaamattani, havainnoimaan kaupungin esteettömyyttä tai − tässä tapauksessa usein − esteellisyyttä. Taiwanin kansa näyttäisi olevan työteliäs, tarmokas ja tehokas.
Mielenkiintoisia kohtaamisia syntyy etenkin Taipein metrossa. Tuo moderni kulkuväline kutsuu sisäänsä kaiken kansan (ja usein tuo kansa sulloutuu sinne samaan aikaan). Metrossa on kosolti hissejä, ja kaikki kulkureitit on merkitty selkeästi. Useissa paikoin kartat ja muut opasteet on kirjoitettu myös pistekirjoituksella.
Jokaisessa metrovaunussa on lisäksi erityispaikat, joiden kerrotaan olevan varatut muun muassa vammaisille ja erityisiä tarpeita omaaville matkustajille. Jokaisen pysäkin välin aikana metrossa raikaa kuulutus, joka muistuttaa näiden paikkojen olemassaolosta, ja varottaa muita kuin erityisiä tarpeita omaavia matkustajia istumaan näille paikoille. Julkisissa kulkuvälineissä matkaavan erityisiä tarpeita omaavan henkilön on myös mahdollista hakea tiskiltä tarra, joka on osoitus näistä tarpeista. Ulkoapäin kaikki näyttäisi siis olevan enemmän kuin kunnossa.
Kun astun ulos metrotunnelista, useissa kaupunginosissa löydän itseni kaaosmaisen liikenteen ja ihmisvilinän keskeltä. Leveät kadut ovat täynnä skoottereita, autoja ja busseja. Katuja reunustavat hyvin kapeat jalankulkutiet, joilla paikalliset ravintolanpitäjät pesevät astioitaan. Kyseisillä teillä makoilee myös kulkukoiria ja aina silloin tällöin saattaa edestään löytää puun, joka näyttää siltä, kuin olisi vain sattunut ilmestymään vahingossa siihen, juuri keskelle katua. Pyörätuolin tai muiden liikkumisen apuvälineiden käyttö vaikuttaa tässä miljöössä lähes mahdottomalta.
Toisen, ehkä edellistä vielä suuremman esteen, vammaisen ihmisen elolle tässä kaupungissa muodostaa ihmispaljous ja ainainen kiire. Usein ihmisvilinässä tuntuu siltä, että on otettava muutama juoksuaskel, jottei jää muiden jalkoihin. Vilkkailla kaduilla on osattava suunnistaa oikealle kulkureitille jo hyvissä ajoin, koska reitin muuttaminen myöhemmin on vaikeaa. Sama tulee vastaan metrossa: vaikka periaatteessa vammaiselle ihmiselle on olemassa paljon apukeinoja, teettää metrosta ulos ehtiminen haastetta jokaiselle matkustajalle. Tuo 15 sekunnin pysähdys kunkin pysäkin kohdalla pakottaa hakeutumaan oville jo hyvissä ajoin ennen vaunun pysähtymistä, ja ihmisjoukon keskeltä tien raivaaminen oville muistuttaa toisinaan akrobatiataidetta.
Oman haasteensa vammaisen ihmisen elämälle Taiwanissa muodostaa varmasti myös tehokkuuden ja työteliäisyyden ihannointi. Ihmisten paljous johtaa väistämättä siihen, että pyrkijöitä, osaajia ja tekijöitä riittää usein jonoksi saakka.
Kuinka vammainen ihminen löytää paikkansa tällaisessa yhteiskunnassa? Todellisuudessa vammaisten Taiwanissa kohtaamat haasteet ovat varmasti usein varsin samanlaisia kuin Pohjoismaissakin. Paikallisten yliopisto-opiskelijatovereideni keskuudessa vammaisten ihmisten asiat kiinnostavat, ja inkluusio on vallitseva ihanneideologia koulutuksen kentällä.
Se, mikä minua erityisesti hämmentää, on vammaisten ihmisten puuttuminen katukuvasta. Taiwan on vähän reilun Varsinais-Suomen kokoinen saari, jota asuttaa lähes viisi kertaa Suomen kokoinen populaatio. Kaiken logiikan mukaan vammaisten ihmisten pitäisi olla hyvin vahvasti edustettuna taiwanilaisessa katukuvassa. Mutta missä he ovat?
Toivon, että Taiwanin vammaiset valtaavat tulevaisuudessa enemmän tilaa yhteiskunnastaan. Niin katukuvasta, metrosta, kuin myös kiireessään kännykkäänsä tuijottavien nuorten taiwanilaisten mielestä. Ehkä katuja ei kaikissa kohdin voida leventää, mutta askelta voidaan aina hidastaa ja auttavaa kättä ojentaa vähän korkeammalle.
Elli Heino
on erityispedagogiikan opiskelija Turun yliopistosta sekä graduntekijä Kynnys ry:n Vammaisten ihmisten elämä Suomessa- projektissa
